Mikä väärin suremisesta saarnaamisessa menee persiilleen

French flag with black ribbon
© Marie-Lan Nguyen / Wikimedia Commons / CC-BY 3.0

Perjantaina 13.11. joukko islamisteja teki Pariisissa taas sarjan verisiä terrori-iskuja. Yhtenä sen seurauksena oli netti-ilmiö, jossa suuri joukko suomalaisiakin vaihtoi Facebook-profiilikuvansa Ranskan trikolori-lipulla väritettyyn versioon osoituksena myötätunnosta iskun uhreille. Tästä puolestaan seurasi seuraava netti-ilmiö, kun pienempi joukko ihmisiä käynnisti valituksen, kuinka myötätunnon osoittaminen pariisilaisille on sitä ja tätä, koska niin ikään hiljattain tapahtuneet terrori-iskut mm. Lähi-idässä ja Afrikassa eivät aikaansaaneet vastaavaa ilmiötä. Yhtenä esimerkkinä Vesa Linja-ahon Mikä ranskanlippuprofiilikuvameemissä meni persiilleen -kirjoitus Image-lehden blogeissa.

Kuvittelevatko tämän ”jos ei sure kaikkia, on huono ihminen surressaan yhtä” -sanoman julistajat, että heidän moraalisaarnansa koituu menneiden tai tulevien uhrien hyväksi? Pelkäänpä että ei koidu. Sillä rientävätkö nyt saarnan kohteeksi joutuneet ihmiset osoittamaan myötätuntoaan saarnaamisen aikaansaamassa uudenlaisessa tasapuolisuuden puuskassa, kun islamistiterroristit tekevät Lähi-idässä tai Afrikassa taas todennäköisesti tänäänkin seuraavan verisen terroritekonsa? Vai onko tällä väärin suremisesta saarnaamisella ennemminkin iskostettu saarnan kohteeksi joutuneiden päähän pelko siitä, että on parempi olla vaan hiljaa, jotta ei tekisi itseään muiden silmissä pahaksi ihmiseksi kohtelemalla tahtomattaankin eri väkivallanteoissa uhreiksi joutuneita eri tavoilla, kun ei kuitenkaan voi olla varma, vetääkö joku myötätuntohipsteri hihastaan sellaisen vain lyhyillä sivupalstoilla uutisoidun ässän, jossa vain myötätuntohipsterit itse ovat osanneet, ainakin puheissaan, piehtaroida?

Se että ihmiset saadaan suhtautumaan myötätunnon osoittamiseen epäröiden tai peräti pelolla, aikaansaa vain hiljaisuutta ja toimii vain väärintekijöiden hyödyksi.

Paras bändi voitti

Uuden Musiikin Kilpailun 2015 voitti eilen Pertti Kurikan Nimipäivät. Bändin kaikilla jäsenillä on eriasteinen kehitysvamma. Valitettavasti ei ole suuri yllätys, että kivien alta ryömi esiin joukko ihmisiä, joille on kauhistus, että tulevissa Euroviisuissa Suomea edustaa joukko vammaisia. Niin ajattelevien julkiset vuodatukset voi jättää kommentoimatta. Mutta osa kritisoi PKN:n voittoa sillä, että PKN voitti säälipisteillä tai harvinaisuusarvollaan ja että musiikilla ei ollut voiton kanssa mitään tekemistä. Jäin pohtimaan moisia väitteitä niin paljon, että intouduin peräti rikkomaan pitkäaikaisen blogihiljaisuuden.

Jos pitää yrittää tarkasti nimetä yksittäinen tämänhetkinen lempparimusiikkigenreni, niin se on monimutkainen taiturimaisesti soitettu raskas progemetalli sekä siihen historian saatossa johtanut raskas rock laajemminkin.

Minusta Pertti Kurikan Nimipäivissä on paljon samaa kuin suuresti pitämässäni Motörheadissa. Biisit on yksinkertaisia eikä erityisen taiturimaisesti esitettyjä, mutta puutteet korvataan aitoudella, katu-uskottavalla sitkeydellä ja asenteella sekä kyvyllä tehdä omaa juttua kaikista alaspäinkatsojista huolimatta. Jos joku kutsuu moisia ominaisuuksia ulkomusiikillisiksi tekijöiksi siinä missä joidenkin muiden viisuesiintyjien silikonitissejäkin, niin kutsukoon – minusta aitous ja asenne ovat erottamaton osa, jos musiikki on tekijälleen elämäntapa.

En ole koskaan pitänyt punkista. Punkin hieno juttu on, että sitä voi alkaa soittaa, vaikka ei osaisikaan. Mutta punkkia mielestäni leimaava taituruuden vähättely ja muusikkona kehittymisestä kieltäytyminen taitojen väkisinkin karttuessa on paska asenne ja läpeensä epäaitoa. Vaan PKN:lläpä tuntuu olevan asenne kunnossa tämänkin suhteen.

Näillä perustein voin sanoa, että kumpikaan PKN:lle eilisessä äänestyksessä antamani piste ei ollut säälipiste, vaan aitoa iloa ja ihailua jätkien tekemisestä. Illan paras bändi voitti.