Tämän kauden ensimmäinen kunnollinen kohdalle osunut yöukkonen antoi odottaa itseään varsin pitkään. Olin jo mielessäni alkanut valmistautua henkisesti siihen, että tänä vuonna ei tule ensimmäistäkään yösalamakuvaa. Torstain ja perjantain välisenä yönä 23.-24.8.2007 tilanne sitten korjautui, ja varsin komealla tavalla.

Aiemmin päivällä Liettuan ja Latvian tienoilla alkoi kehittyä ns. MCS (mesoscale convective system, mesomittakaavan konvektiivinen järjestelmä), eli laaja usean ukkossolun rypäs. Sen liikesuunta oli suunnilleen pohjoiseen, mutta tilanteen kehittymisen ennustamista vaikeutti lännestä lähestynyt rintama, joka saattaisi kääntää ukkostavan alueen liikesuuntaa ja puskea ukkoset Suomenlahtea myöden kauas itään.

Alkuillasta noin kahdeksan yhdeksän aikaan ei ollut vielä mitään varmuutta, mihin chase pitäisi tehdä. Asiasta spekuloitiin yhtä ja toista myrskybongarien kesken, ja sovittiin alustavasti, että chaselle lähdetään isommalla porukalla. Näytti varmalta, että ukkonen saapuu Suomeen, mutta kukaan ei vielä oikein osannut päättää, mihin kohtaan etelärannikkoa kannattaisi suunnata.

Suunnilleen kymmenen aikaan tein oman päätökseni lähteä Hankoon. MCS, jonka pohjoinen reuna oli nyt suunnilleen Saarenmaan kohdalla, oli koko ajan puskenut suoraan pohjoiseen, eikä osoittanut mitään merkkejä aikomuksesta kääntyä itään. Koska lähdin liikkeelle aikaisin, voisin tarvittaessa yrittää korjata sijaintiani idemmäs. Muu seurue, joka pääasiassa oli Hämeenlinnasta, Lahdesta ja PK-seudulta, ja jolla oli Hankoon paljon pidempi matka, jäi vielä odottelemaan tilanteen tarkentumista.

Saavuin Hankoon noin yhdentoista aikaan. Kävin aluksi tarkistamassa tilanteen Länsisataman Myrskytornilla. Koska tornin viereen rakennetun uuden terminaalin pihavalojen valosaaste pilasi totaalisesti näkyvyyden merelle, lähdin seuraavaksi tarkistamaan Gunnarsstrandin hiekkarannan. Gunnarsstrand on erityisen idyllinen paikka syysmyrskyllä, mutta sen soveltuvuus salamakuvaukseen on rajoittunut vain eteläiseen ilmansuuntaan. Koillisen ja lounaisen taivaan pilaavat Länsisataman ja Ulkosataman ruman keltaiset valot. Koska aikaa oli, ajelin tarkistamaan myös reitin Kråkhamnsuddeniin, josta palasin takaisin Gunnarstrandiin odottelemaan.

Noin puoli kahdentoista aikaan paikalle saapui Olli Lohjalta. Myös iso liuta muita bongareita oli jo lähtenyt matkalle Hankoon. Tilannenäkemys alkoi tarkentua, kun läntiselle Suomenlahdelle kehittynyt laaja ukkossolurintama alkoi näkyä Korppoon sadetutkan kuvissa. Nyt alkoi olla jo varmaa, että Hanko tulisi olemaan parhaan rytinän keskipisteessä. Kaukaisessa taivaanrannassa näkyi kalevantulten välkettä. Ollin kanssa teimme päätöksen siirtyä Kråkhamnsuddeniin, josta on hyvä näkyvyys lounaaseen ja länteen, ja vain vähäinen määrä valosaastetta.

Kuljimme tasku- ja otsalampun valossa keskellä pilkkopimeää pitkin Kråkhamnsuddenin kallioita. Kallion korkeimmalta kohdalta, jossa on myös vanhan Venäjän vallan aikaisia rantalinnoituksia, avautui erinomainen näkymä merelle. Taivaanrannassa laajalla alueella näkyi kaukaisia salamanleimahduksia. Virittelimme kamerat ja jäimme odottamaan ukkosten saapumista valokuvausetäisyydelle. Jonkin ajan päästä paikalle alkoi saapua myös muita bongareita.

Taas taidettiin tehdä suomalaisen myrskybongauksen historiaa, sillä samaan aikaan paikalle saapui kaikkiaan 13 henkeä. Minä Salosta, Olli Lohjalta, Janne ja Jyri Keravalta, Timo, Erja ja Kimmo L Hämeenlinnasta sekä Eero, joka tuli junalla Jyväskylästä Hämeenlinnaan ja sieltä Kimmo L:n kyydissä Hankoon, Jukka Orimattilasta, Marja ja Sami Lahdesta sekä Kimmo L2 ja Janne Helsingistä. Näin monilukuista ryhmächasea ei tiettävästi ole ollut koskaan aikaisemmin. Kamerat räpsyivät ja ilmassa oli haltioituneita huudahduksia.

Ensimmäiset ukkoset saavuttivat Hangon. Salamat leimusivat kaikissa suunnissa. Yhtään maasalamaa ei ollut osunut vielä vaarallisen lähelle, mutta pilvisalamat iskivät jo yläpuolella. Silti vasta kaatosade ajoi joukon pois rantakallioilta takaisin autojen suojaan. Kimmo ja Eero lähtivät ajamaan koilliseen ehtiäkseen uusien ukkossolujen edelle. Me muut jatkoimme ukkosen seuraamista Kappelisataman aallonmurtajan päähän pysäköidyistä autoista. Ukkospuuskat piiskasivat rankkasadetta, joka yltyi yltymistään.

Hiukan ennen kello kolmea alkoi sataa rakeita. Aluksi rakeet olivat kolmesta kahdeksaan millisiä. Muutaman minuutin päästä rakeiden pauke äkisti voimistui. Taivaalta tippui 10-15 mm kokoisia jääkokkareita. Voisivatko rakeet kasvaa vaarallisen isoiksi? Pienoisen hämmingin vallassa autosaattue poistui rannasta Kråkhamnsuddeniin johtavalle metsäiselle tiellä, josta toivoimme löytyvän suojaa, jos raesade vielä pahenisi. Kun sade muuttui taas pelkäksi vedeksi, jatkoimme Kappelisataman rantaan taivaita töllistelemään.

Jonkin ajan päästä kokoonnuimme kaikki sähkökatkon pimentämän Hangon keskustaan, jonka oli vallannut vedenpaisumus. Koko ajan jatkuva kaatosade oli täyttänyt kadut vedellä. Joka puolella salamoi taukoamatta. Maasalamat vavisuttivat tannerta ja monta sekuntia pitkät “anvil crawler”-pilvisalamat leikkasivat taivasta.

Sovimme ajavamme letkassa Hankoniemeä pitkin Karjaalle. Koska minulla oli paras paikallistuntemus, lähdin vetämään letkaa. Jo ensimmäisessä risteyksessä tuli ongelmia. Katselin miten joku paikallinen ajoi autollaan kadulla, jossa vedenpinta nousi yli auton renkaiden puolivälin. Suuntasin kulkumme toiseen suuntaan, jossa vesi oli matalampaa. Saattue mateli pitkin tulvivia katuja. Vähän matkan päästä n. 300 m katua oli niin syvän tulvaveden peitossa, että tiemerkinnöistä ei ollut enää mitään näkyvillä. Koska veden syvyyttä oli mahdoton arvioida, ajoin hetken matkaa puolittain kadulla ja puolittain penkereellä, ja sitten pyörätiellä. Muut seurasivat perässä. Onneksi kenenkään auto ei piiputtanut keskelle tulvaa.

Tammisaareen asti matelimme keskellä rankkasadetta. Maisema kylpi joka puolella jatkuvan taukoamattoman salamoinnin valossa. Karjaalla pysähdyimme vetämään henkeä ja juomaan kahvit paikallisella 24h-huoltoasemalla. Sieltä jatkoimme omia reittejämme.

Itse käännyin Mustiossa tielle 186 kohti Saloa. Kiskossa pysähdyin vielä hetkeksi kuvaamaan salamointia, mutta valkeneva aamu ja koilliseen siirtyvä ukkonen estivät sen kummallisempien kuvien saannin. Vielä Saloon saapuessani näin viimeiseksi komean helminauhasalaman, joka sammuessaan hajosi lyhyiksi pätkiksi, eli aivan kuin helminauhaksi.

Kotona olin aamu kuuden tienoilla, mutta nukkumaan ehdin vasta seitsemältä, kun oli ihan pakko hehkuttaa yön tapahtumia vielä hetki #myrskybongarit-kanavalla. Reissun pituudeksi tuli vaivaiset 250 km.

Linkkejä mukana olleiden kuvasaaliisiin:

• Eero (kuvia ja matkakuvaus)
• Jukka
• Kimmo
• Marja (1 & 2)
• Timo

Alla omaa saalistani:

Perjantaina 10.8.2007 oli pitkästä aikaa chase-päivä. Säämallit olivat pitkin viikkoa povanneet ukkosia tälle kantille maata. Karkasin hiukan aiemmin töistä, ja ajelin Humppilan lasitehtaalle, jonne jo aiemmin päivällä olimme bongarikollegoiden Jukan (Lahti) ja Timon (Hämeenlinna) kanssa sopineet tapaamisen. Paikka oli valittu ennakkoon onnistuneesti, sillä Humppilan pohjoispuolelle syntynyt kuuronauha alkoi ukkostamaan hiukan saapumisemme jälkeen. Myös bongarit AJP, wemmi ja mats olivat liikkeella samalla seudulla, vaikka emme tosin törmänneet heihin missään vaiheessa.

Nauha liikkui hyvin hitaasti kohti koillista, samalla kun sen aktiivisuus kasvoi. Nauhan länsipäähän syntyi uusia ukkossoluja. Hiukan ennen kello neljää minä ja Jukka lähdimme ajelemaan Humppilasta kohti Huittisia. Timo ja tämän parempi puolisko Erja jäivät vielä odottelemaan JP:tä, joka oli tulossa paikalle Riihimäeltä.

Humppilassa alkoi ukkostella jo oikein kunnolla. Seurasimme kaatosadetta ja salamointia Vapaavalinnan parkkipaikalla, josta löytyi sopivasti sateensuojaa. Lähimmäs iskeneen salaman kirkas välähdys ja välitön korvia huumaava terävä pamaus halkoi taivasta niin lähellä yläpuolellamme, että meinasin jo heittäytyä maihin :) Ukkosnauha itsessään oli kuitenkin harmaata mössöä, eli mitään valokuvattavaa siinä ei ollut. Humppilaan saapui myös Kimmo Hämeenlinnasta. Kun Timon seurue ehti paikalle Humppilasta, lähdimme kaikki letkassa ajelemaan kohti Kiikoista.

Tarkoituksemme oli tehdä ns. “core punch”, eli ajaa ukkossolun ytimen alitse, ja ehtiä nauhan edelle. Jenkkilässä, jossa ukkoset ovat pari pykälää ärhäkämpiä, se voi olla oikeasti vaarallista, koska ukkossolun alla voi törmätä tornadoon tai pesäpallon kokoisiin rakeisiin. Suomessa sellaisen todennäköisyys on olemattoman pieni, ja yleensä täällä solun alla vain sataa vettä tavallista voimakkaammin. Matkalla tiellä 44 Kiikan ja Kiikoisten välillä suunnilleen Kiimajärven kohdalla alitimme nopeasti voimistuneen ukkossolun.

Puuskainen tuuli piiskasi vettä, jota satoi tulvimalla. Näkyvyys heikkeni pisteeseen, jossa vastaantulevan auton valot erotti hädin tuskin sadan metrin päästä. Kaistalla pysyminen perustui lähinnä sivistyneeseen arvaukseen tien paikasta, sillä tien erotti vain muutaman kymmenen metrin matkalta. Melkein kaikki muu vähäinen liikenne oli pysähtynyt tien viereen, ja vain meidän saattuemme puski eteenpäin. Sää oli kerrankin sellainen, että minusta oli perusteltua laittaa häirikkö- eli peräsumuvalo päälle.

Sitten sateen seassa alkoi tulla myös rakeita. Aluksi ne olivat hiukan pienempiä, mutta kasvoivat nopeasti viiden kuuden millin keskikokoluokkaan. Suurimmat rakeet olivat noin kahdeksan millin kokoisia, terävän särmikkäitä ja kiinteän jäisiä. Hetken jo epäilytti, että voivatko rakeet kasvaa vielä niin paljon suuremmiksi, niin että niistä alkaa tulla vaurioita autoon.

Pääsimme kuitenkin kunnialla nauhan läpi. Pysähdyimme hetkeksi katselemaan sitä toiselta puolelta Rautun kylästä, ja jatkoimme sitten tieltä 44 sivuun poikkeavaa pikkutietä Tyynistönmaan kylän peltoaukealle. Matkalla saattueen piti pysähtyä antamaan tilaa yllä olevassa kuvassa näkyville lehmille, joita siirrettiin juuri laitumelta toiselle. Sieltä jatkoimme edelleen Kiikoisten pohjoispuolelle.

Paikalle saapui vielä Timon isoveli Tero. Nyt chase-saattueessamme oli jo viisi autoa ja seitsemän henkilöä. Taatusti Suomen ennätys. Tero kertoi “tukka pystyssä”, kuinka salama oli matkan varrella iskenyt hänestä vain 20 metrin päähän. Mitään vaurioita ei onneksi syntynyt, sillä hän oli ollut autossa sisällä (auto on metallikorinsa ansiosta erinomainen suoja salamoita vastaan).

Tässä vaiheessa nauha alkoi olla varsin lässähtänyt. Sen viimeinen edes hiukan aktiivinen solu lähestyi meitä länsipuolitse lounaasta. Ohessa kuva, jossa vasemmalla on em. viimeinen aktiivinen solu henkitoreissaan, ja oikealla jo hiljentyneen nauhan rippeitä.

Kiikoisista päätimme palata takaisin Huittisiin siltä varalta, että etelämpänä syntyisi vielä uutta aktiivisuutta myöhemmin illalla. Odotellessa kävimme porukalla syömässä purilaiset. Yhdeksän maissa totesimme, että päivä oli tältä erää pulkassa, ja lähdimme kukin omia reittejämme takaisin kotiin.

YouLocin arkistoima chasen koko reitti Google Mapsissä esitettynä.

Ai niin. Mitä tulee tuohon otsikon kysymykseen, niin itse olen skeptinen. Ukkonen tai sen “sähköisyys” sinällään tuskin vaikuttavat asiaan mitenkään. Helteisen lämmin ja kostea sää saattaa vaikuttaa, koska sen voisi kuvitella olevan otollista aikaa mikrobeille ja muille ilkeille pikku pöpöille, mutta helle ei automaattisesti tarkoita sitä, että syntyisi ukkosia. Ja ukkosia voi syntyä kylmälläkin ilmalla, joskus jopa talvella kun maassa on hanki. Eli en usko että vanhan kansan ukkosiin liittyvä sanonta on oikeassa tässäkään asiassa.

Taas on se erityinen aika vuodesta, kun ukkoskauden ensimmäiset salamakuvat on saatu tarttumaan kameran kennolle. Yleensä ne eivät ole mitään erityisen hyviä kuvia, koska vielä tähän aikaan vuodesta kuvausolosuhteet eivät ole parhaita mahdollisia. Ja pakko se kai on tunnustaa, että taidotkin on vielä “talviterässä”, ja tohkeissaan huseeratessa on valmis unohtamaan kaikki hyväksi havaitsemansa periaatteet, kunhan vain saa kauden ensimmäisen salaman kuvattua.

Nämäkään kuvat tiistailta 17.7.2007 eivät muodosta mitään poikkeusta, eli ne eivät ole valokuvauksellisesti mitään ihmeellisiä, mutta tällä kertaa niihin liittyy aivan toinen erikoinen piirre. Nyt nimittäin sattumalta tiedän kahden kuvissa näkyvän salaman iskupaikan koordinaatit. Kun myös kuvauspaikan koordinaatit ovat tiedossa, tiedetään kuvausetäisyys. Muiden kuvaussuureiden, kuten käytetty polttoväli, kennon koko jne. perusteella kuvista voisi kalkuloida muitakin mittoja, mutta siihen tarvitaan meikäläisen nuppia parempi matikkapää :) Jos joku haluaa mittailla kuvia tarkemminkin, niin alkuperäisiä kuvatiedostoja voi tiedustella minulta.

Tieto iskemien koordinaateista, voimakkuudesta ja kerrannaisuudesta on peräisin Salamapuu 2007 -projektista, jossa olen yhtenä avustajana mukana. Projektissa tutkitaan salamoiden puille aiheuttamia vaurioita mahdollisimman pian salaman iskun jälkeen. Avustajien tehtävä on käydä maastossa tutkimassa, löytyykö annetuista koordinaateista vaurioitunutta puuta, ja jos löytyy, raportoida siitä projektin vetäjälle.

Kävin tänään keskiviikkona 18.7.2007 tutkimassa neljä koordinaattia, mutta en löytänyt yhdestäkään vaurioitunutta puuta. Salama ei kenties ole iskenyt puuhun, vaan esim. suoraan maahan tai johonkin muuhun kohteeseen, josta vaurioita ei voi havaita. Mieleeni kuitenkin tuli, että olisiko voinut käydä niin hyvä tuuri, että olisin edellisenä iltana onnistunut kuvaamaan jonkun nyt etsimistäni salamoista. Tarkistin kamerani kellon, joka oli seitsemän sekuntia edellä virallista tarkkaa kellonaikaa. Tarkan korjatun kellonajan perusteella saatoin vertailla kuviani Salamapuu-projektista saatuihin tietoihin.

Kaikki tässä blogimerkinnässä esitetyt kuvat on kuvattu Perttelissä Vähähiidentien eteläpäässä yhdestä ja samasta paikasta. Pääkuvan salama iski Salon Isoniittuun klo. 22:13:35. Etäisyys n. 11,5km. Voimakkuus -11kA, kerrannaisuus 1. Ensimmäisen pikkukuvan salama iski Salon Anjalaan klo 22:14:56. Etäisyys n. 8km. Voimakkuus -6kA, kerrannaisuus 1.

Toinen pikkukuvista on otettu 22:04:00. Siinä olevan salaman koordinaatteja minulla ei ole. Kolmannessa pikkukuvassa on näkymä lännen suunnassa olleeseen ukkossolunauhan osaan.

Iltapäivällä koko Etelä- ja Keski-Suomi alkoi täyttyä poppareista, eli kukkakaalin näköisistä kumuluspilvistä, joita tupsahtelee taivaalle kuin paukkujyviä. Osa poppareista intoutui peräti ukkostelemaan. Niiden etelä-lounaaseen suuntautuva liike oli erittäin verkkaista.

Yleensä keskikesän iltapäivien poppariukkostet eivät ole mitään erityisen sytyttäviä esityksiä. Niinpä aioin ensin jättää koko chasen väliin, ja olin jo itse asiassa matkalla puuhailemaan muiden harrastusten pariin, kun matkalla tulin katumapäälle ja käänsin auton takaisin kotiin. Vaikka vanhasta kokemuksesta ounastelin, että reissu tuskin olisi kovin antoisa, niin en malttanut vastustaa kiusausta. Joskus poppariukkostenkin sekaan sattuu jotain mielenkiintoista. Sanovat että lohi on niin hyvä kala, että sitä kannattaa pyytää vaikka ei saisikaan. Sama juttu tässä.

Hain kämpästä läppärin – kamera ja muut kamat olivatkin jo valmiiksi autossa. Ajelin aluksi tietä 52 Someron suuntaan ja pysähdyin Kuusjoen-Rekijoen risteykseen. Forssan ja Someron välimaastossa kehittyi kaakko-luode -suuntainen kuurosolunauha, joka tutkan mukaan oli salamoinutkin laiskasti. Kun nauhan keskiosa alkoi lässähtää ja päihin kehittyä uusia soluja, käänsin auton ympäri, ja siirryin Pertteliin, josta arvioin olevan paremmat näkymät nauhan kaakkoispäähän.

Ilma oli kuuma ja kostea ja seisoi melkein paikallaan. Nauhan keskiosan etureunaan alkoi kasvaa uusia soluja, joista ei kuitenkaan syntynyt mitään erikoista.

Välillä, tosin kovin kovin harvoin, kuuluu kaukaista jyrinää. Yhtään salamaa en nähnyt niiden kuvaamisesta puhumattakaan. Popparikeli teki odotetut kepposet. Lohta ei siis tullut – vain muutama särki.

Torstaina 14.6.07 alkuillasta työpäivän jälkeen seurasin sadetutkakuvaa, jossa ei ollut oikein mitään innostavaa. Satunnaisia kuurosoluja syntyi sinne tänne Etelä-Suomessa ja Virossa. Muutamat niistä ukkostivat satunnaisesti. Lounais-Suomessa ei ollut liikkellä kerrassaan mitään mielenkiintoista. Säämallitkaan eivät povanneet mitään ihmeellisyyksiä.

Selkämerellä suunnilleen Porin korkeudella liikkui länttä kohti kuuronauha, joka syntyi kylmän ja lämpimän ilmamassa rajalle. Ukkostutkan perusteella muutama kuurosolu salamoi silloin tällöin. Pori on sen verran kaukana Salosta, että en innostunut ajatuksesta lähteä chaselle niin pitkälle keskellä työviikkoa. Annoin ajan kulua ja seurasin sadetutkakuvaa toisella silmällä.

Selkämeren kuuronauha alkoi kehittää uusia soluja eteläiseen päähänsä suunnilleen Rauman korkeudelle. Muutamat niistä kipinöivät. Vieläköhän kipinöinti jatkuisi, kun nauha rantautuu mereltä mantereelle? Jos nauhan eteläinen pää jatkaisi samanlaista kehitystä, niin ei tarvitsisi ajella välttämättä edes hirvittävän kauas.

Päätin ottaa riskin. En elätellyt kovin suuria toiveita – chase jäisi todennäköisesti bustolaksi. Toisaalta edellisestä chasesta oli jo niin paljon aikaa, että oli kiva päästä taas tien päälle. Päätin mielessäni, että Uuttakaupunkia tai Huittista kauemmas en ajaisi.

Kamat autoon ja baanalle. Aluksi suuntasin vanhaa ykköstietä Paimioon. Motarille ei kannata mennä, koska siellä on vaikeaa pysähtyä kuvaamaan, vaikka nenän eteen ilmestyisikin jotain mielenkiintoista. Sitä paitsi tällä kertaa ei ollut vielä mikään kiire. Kuuronauha oli edelleen kaukana merellä. Ajelin rauhallisesti eteenpäin ja seurasin läppäriltä, miten nauha kehittyy. Ainakaan toistaiseksi tilanne ei ollut kääntynyt huonompaan suuntaan.

Pysähdyin Paimion Nesteelle tekemään tarkempaa tilanneanalyysiä. Nauha ei enää venynyt pituutta etelään, mutta sen eteläisin osa rantautuisi Turun ja Uudenkaupungin välille. Liikesuunta oli melko tarkasti itään. Nyt piti valita, lähdenkö kiireellä Turun pohjoispuolelle, vai siirrynkö rauhallisemmin sisemmälle mantereella. Valitsin jälkimmäisen. Jos nauha ei jaksaisikaan ukkostaa enää mantereelle päästyään, olisin hosunut turhaan.

Ajoin Paimiosta Tarvasjoen kautta Auraan, ja sieltä edelleen tielle 41 ja sitä pohjoiseen. Tie 41 on erinomaista chase-seutua, sillä alueella on laajoja peltoaukeita, joiden ansiosta näkyvyys on hyvä.

Pysähdyin tien 41 varteen juuri ennen Oripään keskustaa ja tutkailin lähemmin sadetutkaa. Paikka näytti hyvältä. Nauhan eteläpään aktiivisin solu oli suuntaamassa suoraan kohti. Lämpötila oli n. 16 astetta. Rauhallinen länsituuli. Kuuronauhan huippu näkyi jo massiivisena rintamana läntisellä taivaalla. Jäin odottelemaan. Poltin tupakan kaikessa rauhassa nautiskellen. Aina siihen ei ole mahdollisuutta, vaan nortin joutuu joskus kiskomaan kiireessä.

Bongarikollega wemmi ajoi ohitseni. Minä en huomannut autoa tai miestä, mutta wemmi, joka myrskybongauksen lisäksi kiertää valokuvaamassa tulipaloja, huuteli asiasta #myrskybongarit –IRC-kanavalla. Hän oli matkalla vain muutaman kilometrin päähän lähelle Oripään keskustaa, jossa roihusi uudenkarhea omakotitalo.

Kaukaa lännestä kantautui vaimeaa ukkosen murahtelua. Kaivoin kameran valmiiksi. Kuuronauhan alapilvet alkoivat erottua horisontissa. Vielä oli liian aikaista sanoa, olisiko solu pelkkää harmaata mössöä, vai olisiko siinä jotain mielenkiintoistakin. Yhtään salamaa en ollut nähnyt, eli niitä olisi turha yrittää valokuvatakaan, mutta ehkä tämä ukkonen tarjoaisi jotain muuta. Vielä hetki – sitten voisi alkaa ottamaan kuvia.

Nauha lähestyi entisestään. Alapilvistä alkoi erottaa vyörypilven muotoja. Vyörypilvi on terävä alapilvistä alas pistävä kieleke, joka muodostuu ukkossolun kylmän ilman ulosvirtausalueelle. Ukkossolun massiivinen koko teki taas tepposet. Melkein kymmenen kilometriä korkea pilvi erottuu kauas, mutta näyttää liikkuvan hitaasti. Vasta kun nauha oli lähellä, sen oikeat mittasuhteet alkoivat hahmottua. Alapilvet olivat todella alhaalla, ja ne liikkuivat hurjaa vauhtia. Äkisti olikin kiire.

Mustanpuhuvien alapilvien etureunassa oli komea selväpiirteinen vyörypilvi. Kello 22:23, heti kun vyörypilvi oli kulkenut yli, nousi hyvin äkillinen ja voimakas ukkospuuska. Noin 30 sekunnin ajan tuulen nopeus oli luokkaa 20 m/s. Viljan oraat aaltoilivat villisti ja puut taipuivat mutkalle. Tuulen kohina oli korvia huumaava. Oli pakko kyykistyä kuvaamaan polvelta, koska pystyasennossa kameraa oli mahdoton pitää vakaana. Vaikka olen usein kuvannut kovemmassakin tuulessa, oli tämän puuskan äkillisyys kerrassaan upea kokemus. Vettä satoi vaakasuorassa. Kello 22:27 vesisateen seassa oli lyhyen hetken aikaa myös pieniä jäärakeita. Autolle juostuani mittasin tuulen nopeudeksi 15 m/s, ja tuuli oli jo ehtinyt tyyntyä kaikkein voimakkaimmasta puuskahuipusta. Vain viisi minuuttia myöhemmin tuulen nopeus rauhottui 5 m/s hujakoille. Lämpötila oli tippunut 8 asteeseen, ilmanpaine 988 hPa. Otin vielä muutaman kuvan. Palelin sateen läpimäriksi kastelemissa housuissani, ja muistutin itseäni, että pitäisi vihdoinkin ostaa ne GoreTex-pöksyt takin lisäksi.

Ei tullut bustolaa, vaikka en yhtään salamaa nähnytkään. Komea vyörypilvi ja ukkospuuska, jollaista ei satu kohdalle ihan joka kerta. Hyvä reissu.